Koska minusta tulisi minä? Olenko koskaan ollut minä? Ehkä lapsena.

En ole tuntenut olevani itseni suurimman osan elämääni, on kuin kantaisin satoja rooleja koko ajan mukanani, valtavaa taakkaa. Ja tietysti roolit lisukkeineen on täytynyt kantaa isossa selkärepussa – selkä ei kanna.Normaalia psykosomaattista roinaa. Selkä on aina kipeänä.

Ja kuitenkin kaiken aikaa olen tiennyt, että siellä jossain se minä piileksii, sisäinen lapsi, se minä, joka oikeasti olen. Viime aikoina se on alkanut kolkutella ovella ja haluaa tulla sisään, vai ulos? Se kurkistelee ikkunoista, lehtien sivuilta, kirjoista, peileistä, tietokoneelta, what ever.

Tiedän, että kohta on aika päästää se esille, antaa sen täyttää se paikka, joka sille kuuluu. Tässä kropassa. Minä itse. Helpotus on suuri, tiedän voivani jättää sen saatanan repun jonnekin, heittää sen pellolle sianpaskan sekaan ja nauraa paskaiset naurut perään.

Tiedän, että kun ovi aukeaa sille minälle, joka olen, sen mukana tulee ilo, valtava aurinko alkaa paistaa ja tikkukaramelleja kasvaa kukkapuskissa –.

Ehkä ei kuitenkaan mitään sentimentaalista hölöpölöä huuhaata, mutta jotain, joka on rauhaa ja tilaa ja valoa ja iloa ja jopa onnea! Pieniä palasia siitä olen kokenut ja sen parempaa tunnetta ei voi olla! Siitä tulee intuitio, että tämä on totta ja ainoa oikea ihmisen olomuoto.

Jotain tavoittelemisen arvoista?